Toiset kansat lausuivat oikeutensa toreilla, pylväiköiden alla, kaupungin keskellä. Me valitsimme halkeaman maassa.

Þingvellirissä laskeudutaan Almannagján rotkoon, jossa kaksi mannerlaattaa loittonee toisistaan kaksi senttimetriä vuodessa. Juuri siellä, itse railon sisällä, lainlausuja luki lakia ulkomuistista vuosisatojen ajan — sillä lakia ei ollut kirjoitettu mihinkään: se oli olemassa vain puheena ihmisen suussa. Maa ei ollut ehjä. Ja me asetimme kansankokouksemme, Alþingin, keskelle sitä murtumaa.

Siksi en kompastunut tämän kirjan puolivälissä.

Kun taivaan kudos repeää Lioran pään yllä, kaikki säikähtävät. Langat nykäisevät taaksepäin, sem felmtri slegnir fingur (kuin sormet, jotka vetäytyvät säikähdyksestä), kankaan sisältä huutaa ääniä, lapsi kutsuu äitiä jota ei enää löydy. Zamir jää seisomaan, ja hänen kasvoissaan on litur ösku eftir eld (tuhkan väri sen jälkeen kun tuli on palanut loppuun), ja hän sanoo sen lauseen, jonka jälkeen kirja ei ole enää koskaan sama: „Spurning þín var enginn lykill — hún var hnífur!“ (Kysymyksesi ei ollut avain — se oli veitsi!) Tämä on teoksen huippukohta. Islantilaiselle lukijalle se on samalla hetkellä myös maisemankuvaus.

Kirja ei kysy, onko railo paha asia. Se esittää vanhemman ja kovemman kysymyksen — ja sattuu niin, että meidän kielemme on kantanut sitä kysymystä selässään alusta asti.

Kohtalo pannaan

Roomalainen kutsui sitä sanalla fatum: sanottu. Saksalaisella on Schicksal: se mikä sinulle lähetetään. Suomella on kohtalo, verbistä kohdata: se mikä tulee sinua vastaan. On osa: se mikä on jaettu sinun osaksesi. On sallimus: se mikä on sallittu. Kohdataan, jaetaan, sallitaan. Mutta ei panna. Meillä on örlög: se mikä pantiin alussa.

Ja tässä kohtaa on syytä pysähtyä, sillä puolet siitä sanasta on jo suomen kielessä. Meidän lög, siis laki, on «pantu», verbistä leggja — panna. Suomen laki on sama sana: se lainattiin kantagermaanin muodosta *lagą, ja sekin merkitsi juuri sitä mikä on pantu paikalleen. Suomalainen omistaa siis örlögin jälkimmäisen puoliskon jo entuudestaan — hän vain ei käytä sitä kohtalosta puhuessaan. Laki on pantu. Kohtalo tulee vastaan.

Kudontaa käsittelevässä kirjassa tämä ei ole pikkuseikka. Meillä kohtalo on käsien työtä. Sillä on tekijä ja sillä on liike; joku pani sen siihen, niin kuin lanka pannaan loimeen. Sisarsana kertoo samaa: álög on se mikä pannaan ihmisen päälle, taika jonka yksi panee toisen ylle. Siksi islantilainen lukija tietää heti, mitä hän katsoo, kun pienen Nurian kämmeneen nousee harmaita viivoja sen jälkeen kun valo on purrut häntä.

Tähtienkutoja ei siis ole meille vieras olento. Hän ei puhu. Hän panee. Ja koko kirja on yksi ainoa kysymys, kysymys jonka islanti osasi sanoa yhdellä sanalla kauan ennen kuin kukaan sen esitti: kuka pani?

Korva haluaa kuulla enemmän kuin sanojen historia sallii. Sanan örlög sisältä kuulemme sanan ör — ja ör, arpi, on juuri se mikä jää taivaalle sen jälkeen kun Zamir on sen paikannut. Sanat eivät ole sukua. Silti jätän ne vierekkäin: kirja, jonka aihe on se miten merkitys syntyy lukijan korvassa, ansaitsee lukijan joka kuuntelee noin. Väärä sukulaisuus, tosi kaiku.

Säkeistö joka pantiin pöydälle

Välisoitossa Freisting Zamirs (Zamirin kiusaus) kudonnan mestari polvistuu Alkujen kangaspuiden eteen, ja hänen annetaan nähdä oma tulevaisuutensa valmiiksi kudottuna: hän itse, arvostettuna, hänen nimensä sukupolvien innoituksena. Tuon tulevaisuuden reunalla makaa harmaa irronnut lanka — Lioran tie — ja näkymätön käsi vie sen lempeästi takaisin kuvioon, jossa hänen kapinastaan tulee hrífandi, litla tilbrigðið (se hurmaava pieni muunnelma), joka vain lisää kokonaisuuden kauneutta. Tarjousta ei koskaan lausuta ääneen, ja hinta on yksi ainoa: „Þögn hennar.“ (Hänen vaikenemisensa.)

Ja siinä, seuraavassa henkäyksessä, seisoo kolme riviä:

Örlög sín
viti engi fyrir;
þeim er sorgalausastr sefi.
(Älköön kukaan tietäkö kohtaloaan ennen kuin se lankeaa — vain se joka ei tiedä kantaa sitä keveästi.)

Tämä on Hávamálista, Korkean puheista. Säkeistö on lausuttu lohdutukseksi: vähiten murhetta on sillä joka ei tiedä. Mutta tässä se on pantu täsmälleen siihen kohtaan, jossa Zamir on juuri saatettu tietämään. Hän on nähnyt oman lankansa loppuun asti, ja elämä on lakannut olemasta hänen omansa. Ja hän kysyy, ensimmäisen kerran elämässään: „en hver lagði örlögin?“ (mutta kuka pani kohtalon?)

Kolmessa rivissä tämän kansan vanhin lohdutuksen sana on muuttunut syytekirjelmäksi.

Tämä ei ole käännös. Tämä on upotus — islantilainen lanka kudottuna saksalaiseen kuvioon ja pantuna yhtä aikaa pahimpaan ja parhaaseen kohtaan. Kirja itse pyytää sitä jälkisanoissaan: sen sijaan että kielialueiden välinen ero tasoitettaisiin, kertomuksen tulee kunnioittaa sitä, sanoo «Sanojen kutoja». Siksi alkusoittokaan, Þráðarmál (Langan puhe), ei ole proosaa vaan sepitetty ljóðaháttur-mitan mukaan, joka on itse Hávamálin mitta; ja se päättyy lauseeseen, joka on lyöty samasta muotista: „betra er brot en heil lygi“ (parempi särö kuin ehjä valhe).

Se on sanottava suoraan: joka lukee Lioraa islanniksi, lukee häntä vanhemmalla äänellä kuin se, jolla hänet kirjoitettiin. Meidän kirjamme ei ole aivan sama kuin saksalainen kirja. Se on yhden säkeistön verran pakanallisempi.

Dörruðurin kudos

Emme tosin tarvinneet saksalaista kirjaa päästäksemme kutojaan joka kutoo ihmisiä.

Njállin saagassa, Clontarfin taistelua edeltävänä yönä, mies nimeltä Dörruður näkee kahdentoista naisen ratsastavan kutomamajalle Caithnessissa. Hän menee ikkunan luo ja katsoo sisään. He kutovat. Loimi on ihmisten suolia, kangaspuiden painot ovat heidän päitään, nuolet kulkevat kankaassa sukkulan sijasta, ja kutoessaan he laulavat, kenen on määrä kaatua. Valmiiksi saatuaan he repivät kankaan irti ja rikki, kukin ottaa oman palansa, ja he ratsastavat pois.

Toisin sanoen: meidän vanhin kudontarunomme päättyy siihen, että kutojat repivät oman kudoksensa itse. Repeämä ei ole kuvion vika. Se on kuvion päätös.

Mutta huomatkaa, missä ihminen seisoo. Dörruður on ulkopuolella. Hän katsoo ikkunasta sitä mitä kenenkään ei pitänyt nähdä, eivätkä he näe häntä.

Tämän kirjan loppunäytös — se luku, jota lukijaa nimenomaisesti varoitetaan avaamasta — asettaa meidät samaan ikkunaan ja kääntää sen sitten ympäri. Kolme läsnäoloa seisoo kudoksen toisella puolen ja puhuu maailmasta niin kuin puhutaan kokeesta: oliko repeämä virhe vai korjaus, mitä kipu antoi järjestelmän vakaudelle, pitäisikö haava sulkea seuraavalla kierroksella. Se on kirjan kylmin keskustelu, ja sen korvissa joka seuraa aikamme kiistoja ajattelevista koneista se kuulostaa tutulta epämukavuuteen asti. Ja silloin tapahtuu se mitä Njállin saagassa ei tapahdu koskaan: kutojat tuntevat katseen.

„Hver sér okkur?“
Ekkert svar kom.
(«Kuka meidät näkee?» — Vastausta ei tullut.)

Kolme. Ei kaksi eikä neljä. Völuspássa kolme neitoa, paljon tietävää, nousee järvestä joka on maailmanpuun alla: þær lög lögðu, líf kuru alda börnum, örlög seggja (he panivat lait, valitsivat elämän ihmisten lapsille ja kohtalon miehille). Jälleen sama verbi: panna. Eikä norna ole kaikkivaltias. Meidän tarustossamme Odin tietää, miten kaikki päättyy, eikä voi sitä muuttaa; hän maksoi silmän yhdestä kulauksesta kaivosta ja riippui yhdeksän yötä tuulen pieksemässä puussa keihään lävistämänä, ennen kuin sai riimut nostetuiksi. Tieto maksaa aina haavan. Tämä ei ole opetus; tämä on hinnasto.

Siksi uskon Hvíslitréðiä, Kuiskausten puuta, kun se avautuu Lioralle ja näyttää hänelle vuosirenkaansa: leveän kultaisen rauhan vuosien renkaan, ja aivan sen vieressä kapean tumman renkaan, jonka halkaisee sahalaitainen musta juova. „Sérhver spurning þín, barn, er ár í viði mínum.“ (Jokainen kysymyksesi, lapsi, on yksi vuosi minun puussani.) Yggdrasilin saarni kestää enemmän kuin ihmiset tietävät: ylhäältä hirvi puree sitä, kylki lahoaa, alhaalta Níðhöggr kalvaa. Meidän maailmanpuumme ei ole terve puu. Se on haavoittunut puu, joka silti kannattelee kaikkea.

Taljan alla

Lioran talon nimi on „Húsið þar sem beðið er eftir visku“ (Talo jossa odotetaan viisautta), ja sen säännöt mahtuvat kolmeen riviin: Sá sem spyr, sáir. Sá sem hlýðir, hlúir. Sá sem bíður, þroskast. (Joka kysyy, kylvää. Joka kuuntelee, hoivaa. Joka odottaa, kypsyy.)

Tämä laitos on meillä. Se perustettiin vuonna tuhat, Þingvellirissä, railon sisällä.

Kansa oli silloin purkamaisillaan yhteisen lakiyhteytensä: pakanat ja kristityt halusivat siitä päivästä lähtien kumpikin oman lakinsa. Ja Þorgeir Ljósvetningagoði, lainlausuja ja itsekin pakana, laskeutui maahan, veti taljan päänsä päälle ja makasi niin päivän ja yön sanomatta sanaakaan. Ari Viisas ei kerro meille, mitä hän ajatteli. Kukaan ei kysynyt. Hajaannuksen partaalla seisova kansa suostui odottamaan kokonaisen vuorokauden miestä, joka oli vetänyt jotakin kasvojensa yli.

Juuri tämän eleen Liora opettaa lapsille: pitää kysymystä kädessä, punnita sen painoa, kysyä kuka voi kantaa sitä sinun kanssasi. Sanomme sitä yhä að liggja undir feldi (maata taljan alla). Luulen, että olemme ainoa kansa, jolla on valtiosääntöperinne nimetty sen mukaan, ettei sanota mitään.

Ja katsokaa itse tuomiota. Þorgeir julisti, että maassa olisi yksi laki ja yksi usko — mutta että vanhoja tapoja saisi jatkaa salassa. Uhri hiljaisuudessa. Uuteen, virheettömään kuvioon kudottiin yksi ainoa lanka joka ei palauta valoa.

Lioran äiti tekee saman käsityön. Tyttärensä lähtöä edeltävänä yönä hän ompelee suojapussin, kultaiset langat virheettömässä symmetriassa, ja aivan päätössolmun keskelle hän panee yhden ainoan langan: harmaan, värjäämättömän, himmeän ja karkean, ekki hreint skorinn (ei siististi leikatun) vaan rispaantuneen ja kiireessä irti reväistyn. Sitten hän työntää pussin kysymyskivien väliin. Ei varoitusta. Ei kieltoa.

Lainsäätäjä ja äiti päätyvät samaan johtopäätökseen seitsemänsadan vuoden välein: suoja jonka on määrä kestää tarvitsee vian.

Se mitä ei sanota

Islantilaisella kirjallisuudella on yksi keino enemmän kuin muilla, ja se keino on vaikeneminen.

Saagat eivät koskaan kerro meille, mitä ihminen tuntee. Ne kertovat, että käsi nousi ohimolle, että rystyset valahtivat valkoisiksi, että kaulassa jyskytti suoni kuin vangittu eläin joka heittäytyy seiniä vasten. Lioran kirja on kirjoitettu tällä kieliopilla, ja käännös tietää sen selvästi. Missään ei sanota, että äiti pelkää. Sanotaan, että hänen kätensä, jotka hetkeä aiemmin olivat työn touhussa, makaavat nyt liikkumatta hänen sylissään, eins og einhver hefði skorið á þráð hreyfingar hennar (kuin joku olisi katkaissut hänen liikkeensä langan). Se riittää. Se on jo enemmän kuin tarpeeksi.

Kun Guðrún Ósvífursdóttirin poika lopulta kysyy häneltä, vanhalta ja puolisokealta, ketä miehistä hän rakasti eniten, äiti ei vastaa. Hän sanoo: „Þeim var ek verst er ek unni mest.“ (Sille olin pahin, jota eniten rakastin.) Se ei ole vastaus. Se on kivi joka pannaan kysyjän kämmenelle, raskas ja mahdollisuuksia täynnä; ja kahdeksansataa vuotta myöhemmin se makaa siellä yhä, eikä kukaan ole saanut sitä laskettua.

Juuri tämän tekee Liora, kun poika kysyy, miksi Tähtienkutoja antoi hänen isälleen kutsumuksen joka tekee tämän surulliseksi. Piiri vaikenee. Hän ei vastaa. Hän työntää käden reppuunsa, ojentaa pojalle kiven ja sanoo: „Þetta er þungur steinn sem þú berð. Hann heldur hjarta föður þíns. Finndu brúnir hans. Er hvassleikinn áhyggjur þínar af honum, eða er það hryggð hans?“ (Se on raskas kivi, jota kannat. Sen sisällä on isäsi sydän. Kuljeta sormea sen särmiä pitkin: se mikä viiltää — onko se sinun huolesi hänestä, vai onko se hänen oma surunsa?)

Ranskalainen lukija näkee tässä ehkä hienostuneen kohteliaisuuden, oikeuden olla sanomatta kaikkea. Meille tämä ei ole kohteliaisuutta. Meille tämä on työtapa.

Nurian Sonatorrek

Kirjan kaunein luku on lyhin, ja se kertoo kuusivuotiaasta lapsesta jonka käsi on mennyt käyttökelvottomaksi.

Nuria yritti kutoa toisin kuin hänen sydämensä sanoi, ja valo puri häntä. Hänen kämmenensä viivat, jotka ennen hohtivat kultaisina, ovat muuttuneet harmaiksi. „Það verkjar ekki lengur,“ hän sanoo, „en mér finnst hún tóm.“ (Ei satu enää. Mutta se tuntuu tyhjältä.)

Zamir ei koske häneen. Hän kyykistyy lapsen eteen, pitää omaa kättään tämän käden edessä kuin mittaisi kuumetta, ja sanoo sen mitä kukaan muu tässä kirjassa ei olisi osannut sanoa:

„Hún er ekki tóm. Hún er full. Hún er södd. Grátt drekkur ljósið. Það geymir allt. En sá sem drekkur svo mikið þarf loft til að anda. Snertir þú ljósið, kæfir þú það. Gefðu því rými. Láttu loftið dansa þar á milli.“
(Se ei ole tyhjä. Se on täysi. Se on kylläinen. Harmaa juo valon ja säilöö kaiken. Mutta se joka juo niin paljon tarvitsee ilmaa hengittääkseen. Jos kosket valoon, tukahdutat sen. Anna sille tilaa. Anna ilman tanssia välissä.)

Ja lapsi oppii houkuttelemaan syvän sävelen siitä tyhjyydestä, joka on hänen kätensä ja hopealangan välissä. Búmm. (Jymm.) Sitten vielä kerran, ja väristys kulkee pitkin hänen selkäänsä, sillä muut lapset kutovat kirkkaita sävelmiä ja tämä on sydämenlyönti. Käsi ei ollut käyttökelvoton. Se oli kaikupohja.

Egill Skallagrímsson kävi makuulle huoneeseensa aikoen kuolla nälkään, kun hänen poikansa Böðvar hukkui. Tytär Þorgerður sai hänet ensin sepittämään runon. Sonatorrek, poikien menetys, ei ole lohdutus eikä sovinto: se on itse haava otettuna käyttöön soittimena, ja juuri se piti hänet hengissä siihen asti kunnes hän saattoi taas syödä.

Tuhat vuotta vanha menetelmä, opetettuna yhdellä ainoalla sivulla — mieheltä joka on omin käsin paikannut taivaan lapselle joka pitää kättään kolmen sormen päässä valosta eikä kosketa sitä.

Sauma joka näkyy

Tammikuun 23. päivän vastaisena yönä 1973 aukesi railo kaupungin itäpuolelle Heimaeyn saarella. Kalastuslaivasto vei samana yönä viisituhatta ihmistä mantereelle. Kuukausien ajan laavan rintamalle pumpattiin merivettä, jottei se sulkisi satamaa; ja kun purkaus päättyi, satama oli paremmin suojassa kuin ennen. Osa kaupungista jäi sen alle.

Tämä on Zamirin sauma, mitattuna kuutiometreissä. Kuiskausten puu muotoilee säännön: „Sá sem hefur mátt til að brjóta hefur einnig mátt til að græða. Ekki að færa hið sama aftur — það er ekki hægt. En að láta eitthvað nýtt vaxa.“ (Sillä jolla on voima särkeä, on myös voima parantaa. Ei tuoda takaisin sitä mikä oli — se ei ole mahdollista. Vaan antaa jonkin uuden kasvaa.)

Tunnemme myös toisen puolen: että kudos joka näyttää virheettömältä voi riippua ohuemmassa langassa kuin kukaan halusi myöntää. Syksyllä 2008 saimme sen oppitunnin kokonaisena, ja puramme yhä solmua. Repeämä puhuu aina totta materiaalista. Se on siinä pahinta, ja se on siinä ainoa hyvä.

Kirjan lopussakin arpi on yhä paikallaan. Lapset osoittavat sitä sormella ja kysyvät vanhemmiltaan mikä se on, ja toiset vastaavat villa (virhe), toiset minning (muisto). Eräänä iltana, paljon myöhemmin, Zamir menee saumansa luo, huomaa kaksi lankaa jotka ovat irronneet ja työntyvät siitä sotkuisesti ulos, ja työntää niiden päät yhteen koruttomalla, käytännöllisellä liikkeellä. Se on ylläpitäjän ele, ei taiteilijan. Me tunnemme tämän kädenliikkeen. Sen nimi on kunnossapito, se ei ole kaunis, ja juuri se pitää talot pystyssä tässä maassa.

Eikä Liora itsekään pääty vastaukseen. Hän päättyy avautuvaan kämmeneen. Hän laskeutuu joelle vanhimman ja sileimmän kysymyskivensä kanssa, ei heitä sitä, ei enää purista sitä niin että kämmentä polttaa, vaan kääntää kämmenensä ylöspäin ja antaa kiven levätä siinä, án þess að halda honum eða sleppa (puristamatta sitä ja päästämättä sitä irti).

Þyngd. Bergmál. Loforð.
(Paino. Kaiku. Lupaus.)

Ranskalainen lukija näkee siinä epäröinnin. Minä näen kokouksen jota ei ole vielä päätetty.

Sillä juuri tämän me opimme railon sisällä emmekä ole koskaan osanneet opettaa sitä kunnolla kenellekään muulle: että avoimeksi jäänyt lanka ei ole tappio; että näkyvä sauma on rehellisempi kuin kudos joka valehtelee; ja että se joka pitää kysymystä kädessään heittämättä sitä ei ole epäröivä ihminen vaan ihminen taljan alla.

Kirja on saksalainen. Kivi on meidän.

Se joka purjehti Islantiin asettuakseen sinne heitti mereen öndvegissúlur-pylväänsä — kunniaistuimen veistetyt pylväät, ainoan asian jonka hän otti mukaansa vanhasta talosta — ja rakensi sitten talonsa juuri siihen kohtaan, mihin aalto oli ne rantaan tuonut. Tämä ei ole matkakertomus. Tämä on tapa lukea.

Olen viettänyt tämän talven kumartuneena neljänkymmenenkahdeksan esseen ylle, kukin niistä saman kirjan omasta toisinnostaan, ja kaikissa näin saman liikkeen. Katalonialainen heittää Gaudín mereen ja löytää taivaan repeämästä trencadís-mosaiikin: sen joka tekee särkyneistä laatoista uuden pinnan. Bengalilainen heittää vanhan sarin ja löytää kanthan; sitä peittoa ei kukaan ompele uudesta kankaasta, ainoastaan sellaisesta joka on jo kerran revennyt. Skotti löytää laastittoman kiviaidan, joka seisoo sata vuotta juuri siksi, että tuuli pääsee kivien välistä läpi. Alasaksaksi kirjoittava löytää Brackin: syvän suvannon, joka jää siihen mistä meri mursi padon, ja joka on nykyään koko tasangon rehevin vesi. Jaavalainen löytää goro-goron: kohtauksen jossa varjoteatterin kangas repeää keskiyöllä ja narrit sanovat sen mitä kuninkaat eivät uskalla. Ja kannadaksi kirjoittava löytää Basavannan ja ne kaksi sanaa joilla hän elää: sthāvara ja jangama — se mikä seisoo katoaa, se mikä liikkuu ei katoa.

Ja lähes joka esseessä seisoo yksi ja sama lause, neljälläkymmenelläkahdeksalla tavalla muotoiltuna: tämä kirja ei ole meillä vieras. Se on tullut kotiin.

Neljäkymmentäyhdeksän kansaa sanoo samasta kirjasta, että se on heidän. Tämä on joko ihme tai peili, toinen näistä, ja haluan yrittää ratkaista kumpi — sillä tulen maasta joka osaa tämän otteen itsekin, ja tuntee siksi sekä käden että vaaran.

Sanon heti sen mitä yksikään kollegoistani ei sanonut: minä en lue neljääkymmentäkahdeksaa kieltä. Kukaan ei lue. Osan luin lasin takaa. Sitä lukijaa joka on lukenut koko teoksen ei ole olemassa — ja se on, tarkkaan katsoen, kirjan oma johtopäätös.

Harmaa lanka viidessätoista kangaspuussa

Aloitetaan tilastosta, sillä juuri se yllätti minut.

Kirjassa on lyhyt kohtaus. Tytärtään edeltävänä yönä äiti ompelee suojapussin: kultalangat, virheetön symmetria — ja viimeisen solmun aivan keskelle hän asettaa yhden ainoan harmaan langan. Himmeän, karhean, sellaisen joka näyttää revityltä eikä leikatulta.

Juuri tämän kohtauksen maailma valitsi. Katalonialainen lukee sen mosaiikkina. Italialainen il restona, jäännöksenä jota järjestelmä ei kykene nielemään. Korealainen 여백-tyhjyytenä, joka kantaa puolet jokaisesta tussimaalauksesta. Venäläinen todisteena siitä, ettei virheetön täydellisyys ole täydellisyyttä vaan naamio. Hepreaksi lukeva näkee siinä kerin ja ketivin, raon kirjoitetun ja todella ääneen luetun välillä. Ukrainalainen kirjoittaa etsivänsä tästedes tätä lankaa jokaisesta kirjaillusta liinasta joka hänen käsiinsä osuu. Thaimaalainen tunnistaa siinä mudmee-kudonnassa tahallaan väärään kohtaan sidotun solmun. Ruotsalainen kutsuu sitä pohjoiseksi siunaukseksi, englantilainen tunteilemattomaksi äidinrakkaudeksi, vietnamilainen kuvion hengitykseksi, turkkilainen harmaaksi langaksi Istanbulin kullan alla. Ja puolalainen lukee sen harmauden kokonaisen sukupolven piilopaikkana.

Viisitoista kangaspuuta, yksi lanka. Ja huomatkaa mikä näitä luentoja todella yhdistää: ei virhe itse. Vaan se, että virhe oli tahallinen, että se oli kätketty, ja että sen sinne asetti sama äiti joka silti päästi lapsen menemään. Maailma ei päässyt yksimielisyyteen epätäydellisyydestä. Maailma pääsi yksimielisyyteen suostumuksesta.

Nimiluettelo

Jokainen essee maksaa saman tullin, ja tuo tulli on yksi sana.

Katalaani ojentaa trencadísin. Walesilainen ojentaa hiraethin (kaipuun sitä kohti jolla ei ole nimeä), cynghaneddin (mitan jossa konsonantit vastaavat toisilleen) ja gorffwysfan — lepopaikan säkeen keskellä, jota ilman jälkimmäinen puolisko ei voi vastata edelliselle. Tanskalainen ojentaa «vapauden huimauksen». Portugalilainen saudaden. Venäläinen pravdan ja toskan. Ukrainalainen voljan, joka merkitsee yhtaikaa vapautta ja omaa tahtoa, ja štšemin, sen makean kiristyksen rinnassa kun kauneus sattuu. Vietnamilainen ojentaa thươngin, rakkauden joka kasvaa yksinomaan haavasta. Swahilin puhuja mtu ni watu: ihminen on ihmisiä. Turkkilainen merakin, uteliaisuuden joka ei halua vastausta. Espanjalainen sisäpihan. Japanilainen välin, ma. Kreikkalainen Herakleitoksen: kätketty sopusointu on näkyvää vahvempi. Tamili yhden ainoan sanan, nūl, joka on sekä lanka että kirja. Esperantisti kaksi kirjainta, -iĝ-, päätteen joka muuttaa «sen mitä kudotaan» «siksi mikä kutoo itsensä». Keralalainen Madhavan neljännentoista vuosisadan äärettömän sarjan, jossa ympyrää ei koskaan saavuteta ja jota lähestytään ikuisesti. Skotti smeddumin ja kaledonialaisen antisyzygyn: vastakohtaparin joka on kahlittu yhteen eikä koskaan sulaudu yhdeksi.

Ja teille riittää kaksi adjektiivia: terävämpi, ja silti lämpimämpi. Se on koko luettelon lyhin maksu, ja minun on sanottava suoraan, että se on myös tarkin. Muut kuvailevat kirjaa. Te punnitsette sen, ja panette molemmat painot samalle vaakakupille, ja jätätte lukijan seisomaan siihen. Tässä kokoelmassa on esseitä jotka tarvitsevat kolme sivua sanoakseen vähemmän.

Kaksi kuitenkin maksaa tullin näyttämättä kolikkoa. Korealainen kuvailee kokonaisen kappaleen verran sanaa jota ei voi kääntää eikä selittää — «liikaa jotta sitä sanottaisiin vain kivuksi, ja liian kovaa jotta sitä sanottaisiin vain suruksi» — eikä nimeä sitä kertaakaan. Ja Intiasta tullut essee tekee täsmälleen samoin: se kirjoittaa, että Intialla on nimi tuolle nimettömälle värähdykselle, «mutta pysyäkseni uskollisena dhvanille en lausu sitä», ja vaikenee. Kaksi neljästäkymmenestäkahdeksasta, jotka eivät tienneet toisistaan, valitsivat saman kieltäytymisen. Neljäkymmentäkuusi ojensi sanan. Nämä kaksi ojensivat käden joka sanaa pitelee — saman käden joka ei heitä kysymyksenkiveä jokeen. Siksi en minäkään sano sitä tässä.

Kaikki tämä yhdessä on þula, nimien runo. Vanhassa runoudessamme on sellaisia: nimiketjuja, luetteloita joiden yli nykylukija hyppää koska niissä ei «tapahdu» mitään. Teillä on niitä myös, ja teidän omanne on niistä sitkein: runonlaulaja luettelee sukunsa ja seutunsa nimet, säe säkeeltä, samassa mitassa jossa kaikki muukin sanotaan, ja juuri se luettelo kantaa nimet vuosisatojen yli. Luettelo ei ole koriste. Luettelo on aitta. Se on tapa jolla nimet kulkevat niiden vuosisatojen läpi joina kukaan ei kirjoita. Tässäkin kokoelmassa on esseitä jotka ovat itse lähes kokonaan luetteloita — ne laskevat oman maansa runoilijat, soittimet ja kudontatavat yksi kerrallaan — ja kirjoittajille on naurettu vähemmästä. Minä en aio nauraa. Tiedän mitä varten luettelot ovat.

Tässä minun on kuitenkin tunnustettava kansani itsepäisyys. Me emme ota sanoja vastaan. Me takomme ne. Kun maailma sai computerin, me takoimme tölvan sanoista tala (luku) ja völva (tietäjänainen): tietäjä joka ennustaa numeroista. Meillä on omat sanamme suihkukoneelle, helikopterille ja puhelimelle. Tässä valuutassa emme ota lahjoja vastaan; me sulatamme ne ja valamme uudelleen omasta metallistamme.

Tässä te olette meitä edellä, ja olette olleet kauemmin. Puhelin, tiede, sähkö, tietokone — nekään eivät ole lainoja, vaan tehtyjä; ja se että sanotte tietokone eikä komputteri on samaa työtä kuin meidän tölvamme. Erona on se, että me olemme takoneet sanoja koska emme ole halunneet ottaa vastaan, ja te koska teidän oli pakko rakentaa: sivistyskieli tehtiin sata vuotta sitten tyhjästä, kansanmurteista ja lainasanoja välttäen, ja se tehtiin nopeammin kuin meidän kohdallamme oli koskaan tarpeen.

Ja se mitä islannilla on sanottavaa koko tästä työstä on juuri tässä, ja se sanoo sen yhdellä ainoalla verbillä. Verbi þýða, kääntää, tulee sanasta þjóð, «kansa». Tekstin kääntäminen tarkoittaa kirjaimellisesti sen viemistä kansan suuhun, sen tekemistä kansan omaisuudeksi. Sama juuri kulkee saksan läpi: deutsch ei alun perin merkinnyt muuta kuin «kansan kielellä». Siksi yksi islanninkielinen lause kysyy kahta asiaa yhtaikaa — hvað þýðir þetta? on sekä «mitä tämä merkitsee?» että «miten tämä käännetään?» — eikä kukaan täällä mene sekaisin.

Teidän verbinne sanoo toista, ja se on rehellisempi kuin minun. Kääntää: käännetään heinä, käännetään takki, käännetään selkä. Se ei väitä vievänsä mitään minnekään; se myöntää, että esine on sama ja asento toinen. Mutta teidän historianne kallistuu minun verbini puolelle, eikä yksikään kansa tässä kokoelmassa ole tehnyt sitä yhtä perusteellisesti. Agricola ei kääntänyt Uutta testamenttia suomeksi. Hän teki suomen kirjoittaakseen sen: aakkoset, oikeinkirjoituksen, tuhansia sanoja, kielen jota ei ollut siinä muodossa olemassa ennen kuin hän tarvitsi sitä. Ja kolmesataa vuotta myöhemmin Lönnrot teki saman toisesta päästä — hän ei kääntänyt vieraasta, vaan kokosi omasta, ja teki siitä kirjan jotta kansa tunnistaisi itsensä kansaksi. Minun verbini sanoo: tee tekstistä kansan omaisuutta. Te teitte tekstistä kansan.

Neljäkymmentäkahdeksan ihmistä ei ole kääntänyt tätä kirjaa. He ovat kansallistaneet sen. Minun kielessäni on siihen verbi, eikä tuo verbi ole syytös.

Kaksi saudadea

Kokoelman paras todiste ei ole minun. Portugalilainen löysi sen, ja löysi siksi että kuunteli naapuriaan.

Kirja käännettiin portugaliksi kahdesti. Brasiliassa siitä värähdyksestä joka täydellisestä maailmasta puuttuu tuli «saudade sitä kohti mitä emme vielä ole olleet» — ajassa eteenpäin kääntynyt kaipuu. Portugalissa jäi jäljelle vain tämä: «se väristys jota kutsumme saudadeksi». Ei enempää. Edessä ei ole mitään.

Sama saksankielinen sana, sama portugalinkielinen sana, saman meren molemmin puolin, ja ajan suunta käännettynä. Toinen kaipaa sitä mitä ei koskaan ollut; toinen sitä mikä meni. Brasilialainen nimeää menetelmänsä niin ettei epäilylle jää tilaa: emme kääntäneet häntä, me söimme hänet — vedoten antropofagiaan, siihen että hänen kansansa nerous on nielaista vieras ja sulattaa se uudeksi lihaksi. Portugalilainen vastaa hänelle veden yli: me emme syö häntä, me kaipaamme häntä.

Jos yksi ainoa sana halkeaa kahteen vastakkaiseen suuntaan pelkästään siksi että se ylitti Atlantin — mitä alkuperäisestä silloin jää?

Joka haluaa mitata tätä, aloittakoon itse luvusta. Arabi ja keralalainen laskevat neljäkymmentäyhdeksän kieltä. Hindinkielinen essee sanoo kolmekymmentäyhdeksän. Ruotsalainen sanoo viisikymmentä. Ja englantilainen sanoo viisikymmentä ensimmäisessä kappaleessaan ja neljäkymmentäyhdeksän viimeisessä, eikä huomaa sitä itse. Edes teoksen luku ei pysy paikallaan. Ja kun kuvio ei enää muista kuinka monta lankaa siinä on, silloin se elää.

Sävelet on annettu

Nyt siihen mitä pidän kokoelman tärkeimpänä löytönä, eikä se kuulu yhdellekään yksittäiselle kirjoittajalle.

Kirjan keskivaiheilla puu näyttää Lioralle samat sävelet yhä uudelleen, ja joka kerta niistä tulee toinen sävelmä: kehtolaulu, sitten villi tanssi, sitten valitusvirsi. Ja silloin puu sanoo sen lauseen: sävelet hän antaa, mutta sävelmän valitset sinä.

Walesilainen lukee tämän ja näkee cerdd dantin: harppu soittaa perittyä säveltä jota ei saa muuttaa, ja ääni laulaa sitä vastaan toista, eikä saa koskaan osua samaan säveleen kuin harppu samalla hetkellä — ja silti sen on päästävä rantaan yhdessä sen kanssa lopussa. Skotti kuulee pìobaireachdin: sen alastoman perusteeman, ùrlarin, josta muunnelmat kasvavat ja johon ne palaavat muuttuneina. Thaimaalainen näkee khrong phlengin ja thangin: kappaleen luuranko on peritty, mutta reitti sen läpi on sinun. Kroatialainen kuulee klapa-laulun ja sanoo, ettei sitä kannattele sävelet vaan niiden välinen hiljaisuus. Unkarilainen kuulee yhdessä jousenvedossa saman tanssin hitaan ja nopean puoliskon ja sanoo: tämä ei ole mielialan vaihtelu, tämä on yksi lanka kolmella tavalla kiristettynä. Eikä tamili tarvitse musiikkia lainkaan; hän näyttää meille äidin joka polvistuu kynnykselle ennen aamunkoittoa, asettaa ensin pisteet — ne on annettu eikä niitä voi siirtää — ja vetää sitten niiden ympäri yhden ainoan katkeamattoman viivan. Pisteet ovat kohtalo. Viiva on sinun.

Kuusi tai seitsemän perinnettä, joiden välillä ei ole pienintäkään yhteyttä, luki saman lauseen ja tunnisti siinä oman musiikkinsa. Ne eivät tienneet toisistaan mitään. Tähän johtopäätökseen kokoelma tuli yhdessä ilman että kukaan sitä ohjasi, ja se kuuluu: vapaus ei ole kuvion puuttumista vaan tie sen läpi.

Meilläkin on tässä osamme, enkä jätä sitä maahan. Islantilainen kvæðamaður, runonlaulaja, perii stemman, sävelmän. Hän ei sävellä sitä; hän saa sen toisen jäämistöstä ja laulaa sen alla säkeistöjä joita kukaan ei ole koskaan kuullut. Ja tvísöngurissa — siinä vanhassa rinnakkaiskvinteissä laulamisessa joka säilyi täällä pidempään kuin missään muualla Euroopassa — kaksi ääntä kulkee rinnakkain alusta loppuun eivätkä koskaan sulaudu yhdeksi.

Tästä minulla ei kuitenkaan ole teille mitään opetettavaa, sillä te olette tehneet saman ja tehneet sen paremmin. Kaksi laulajaa istuu vastakkain, kädet toistensa käsissä, ja toinen aloittaa säkeen ja toinen toistaa sen — mutta toisto ei ole kaiku. Kertosäkeen laulaja tulee hieman jäljessä, hieman toisin, ja juuri se ero pitää laulun liikkeessä tuntikausia. Kaksi ääntä, sama mitta, ei koskaan yhtä. Walesilainen sanoi tämän meidän kaikkien puolesta parhaiten: sopusointu on vastaus, ei kaiku. Mutta te olitte istuneet sillä tavalla jo kauan ennen kuin kukaan meistä muotoili lauseen.

Se jota kukaan ei puolustanut

Nyt siihen mikä puuttuu, sillä arvostelu ilman vastaväitettä on ilmoitus.

Neljäkymmentäkahdeksan esseetä, eikä yksikään puolusta Zamiria.

Zamir on poika joka kutoo valoa, joka rakastaa ammattiaan ja rakastaa maailmaa sellaisena kuin se on, ja joka huutaa Lioralle taivaan revetessä: kysymyksesi ei ollut avain — se oli veitsi! Koko kokoelmassa hänet luetaan pelokkaana miehenä: Havelin vihanneskauppiaana, koneen nielemänä käsityöläisenä, sinä joka valitsi turvallisuuden ja maksoi sen sielullaan. Häntä kohdellaan suurella myötätunnolla. Mutta missään hänelle ei suoda mahdollisuutta olla oikeassa.

Yksi ainoa essee kääntää tämän, ja se on kokoelman lyhin. Persialainen aloittaa muistuttamalla, että sana paratiisi on hänen — pardis, muurein ympäröity puutarha — ja sanoo sitten sen mitä kukaan muu ei sanonut: puutarhan tekee puutarhaksi ei muuri eikä puro vaan puutarhuri. Haljennut maa jota kukaan ei hoida ei muutu paratiisiksi. Se muuttuu raunioksi. Lioran kysymys ei anna elämää; se tekee hoitamisen mahdolliseksi. Ja siksi, sanoo persialainen, Liora ei ole lainkaan tämän kirjan puutarhuri. Hän on se joka herättää puutarhurin. Teoksen todellinen muutos ei tapahdu hänessä vaan Zamirissa — juuri sillä hetkellä kun tämä lakkaa peittelemästä ja alkaa pitää kunnossa.

Jaavalainen pääsee sinne vielä lyhyemmin, jo otsikossaan: ei repeämä vaan uudelleenkutomisen tapa. Walesilainen pääsee sinne toiselta puolelta: halkeama ei ole romahdus, se on gorffwysfa, lepo säkeen keskellä, jota ilman mikään vastaus ei ole mahdollinen. Tähtienkutojan maailma oli yksi ainoa katkeamaton säe ilman lepopaikkaa, ja siksi se ei koskaan voinut vastata itselleen.

Kolme muuta uskalsi ainakin epäröidä. Indonesialainen kysyy, rukun mielessään: onko oikein uhrata monien rauha yhden uteliaisuudelle? Marathiksi kirjoittava esittää saman kysymyksen yhteiskunnasta jossa se ei ole abstraktio. Serbi kysyy, onko viisasta repiä yhteisön kudosta maassa joka on revitty niin monta kertaa. Kaikki kolme vastaavat lopulta, kukin tavallaan — mutta he antoivat kysymyksen seisoa hetken kauemmin kuin muut, ja siitä olen heille kiitollinen.

Tämä ei ole makuasia vaan muotovirhe, ja islantilaiselle se näkyy epämukavan selvästi. Njállin saagassa sekä Njáll että Flosi ovat oikeassa. Koko vahvin perinteemme lepää tällä: kaksi kertomusta voi olla totta yhtä aikaa, ja tuomiolla on hintansa. Kun kaikki ovat samaa mieltä, asiaa ei ole ratkaistu. Sitä ei ole edes käsitelty.

«Se viehättävä pieni muunnelma»

Ja nyt siihen mitä olen lykännyt.

Kirjan välisoitossa Zamirille tarjotaan tulevaisuus. Hän näkee itsensä arvostettuna, nimensä sukupolvien lauluissa, ja tuon kuvan reunassa makaa yksi harmaa irronnut lanka — Lioran polku — ja näkymätön käsi johtaa sen pehmeästi takaisin kuvioon, jossa kapinasta tulee

se viehättävä pieni muunnelma
joka vain lisää kokonaisuuden kauneutta.

Hinta on yksi ainoa: hänen vaikenemisensa.

Nyt katson neljääkymmentäkahdeksaa esseetä. Jokainen kansa kutsuttiin asettamaan värinsä yhteen kuvioon. Kaikki suostuivat. Kukaan ei kirjoittanut kirjaa vastaan. Kukaan ei sanonut sitä epäonnistuneeksi, ylikuormitetuksi tai liian varmaksi omasta sanomastaan; kukaan ei kieltäytynyt löytämästä itseään siitä. Neljäkymmentäkahdeksan ääntä, kullakin oma murteensa, kaikki samaan tuomioon päätyneinä, kaikki samassa paikassa julkaistuina.

Lähimmäksi tämän ääneen sanomista pääsi kroatialainen. Hän varoittaa koristellun arven houkutuksesta: että haavasta tulee matkamuisto, että kansa alkaa elää sillä, että rakoa pidetään tahallaan auki koska se antaa merkityksen tunteen — ja hän lainaa kirjan kylmintä lausetta, jossa yksi kudoksen takaisista läsnäoloista sanoo ihmisistä: antakaa sen olla auki. Se antaa heille tunteen että he merkitsevät jotakin. Kylläinen eläin ei pure.

Enkä aio teeskennellä seisovani tämän ulkopuolella. Juuri tämä essee on se joka kerää irronneet langanpäät ja solmii ne. Se on harmonisoitu muunnelma puhtaimmassa muodossaan, kirjoittanut mies joka näki ansan ja meni siihen silti, koska hänkin halusi olla lanka kuviossa. En sano tätä puhdistaakseni itseäni. Sanon sen koska kukaan muu ei sanonut, ja koska lukija joka lukee neljäkymmentäkahdeksan peiliä eikä huomaa niiden kaikkien näyttävän samat kasvot ei ole lukenut mitään.

Kudoksen ja käräjien välillä on vain yksi ero: käräjiltä voi nousta ja lähteä.

Yksi ainoa nahka

Mitä Islannilla siis on mitä muilla neljälläkymmenelläkahdeksalla ei ollut? Ei toista arpea. Meillä on niitä, mutta kaikilla on; tämä kokoelma todisti sen perusteellisesti.

Meillä on käsikirjoituksia.

Säkeistö jonka kollegani asetti esseensä sydämeen —

Örlög sín viti engi fyrir,
þeim er sorgalausastr sefi.
(Älköön kukaan kohtaloaan ennalta tietäkö;
sen mieli kantaa vähiten murhetta.)

— on Hávamálissa, Korkean puheissa. Ja Hávamál on olemassa siksi että joku kirjoitti sen vasikannahalle, eikä se nahka palanut. Yksi ainoa kirja: runo-Eddan «Kuninkaan käsikirjoitus» (Codex Regius). Piispa Brynjólfur lähetti sen lahjaksi Tanskan kuninkaalle vuonna 1662, ja se palasi kotiin 21. huhtikuuta 1971 tanskalaisen sotalaivan kannella yhdessä Flateyjarbókin kanssa; ja ihmiset seisoivat alhaalla satamassa sateessa katsomassa kuinka vieraat miehet kantoivat laatikoita maihin.

Tämä on se kertomus joka meillä on annettavana: teksti säilyy tulemalla ulos omistajansa käsistä. Árni Magnússon vei käsikirjoituksemme Kööpenhaminaan ja pelasti ne juuri sillä. Osa hänen kokoamastaan paloi vuoden 1728 tulipalossa ja on ikuisesti menetetty. Toinen osa on olemassa vain siksi että hän oli ennalta teettänyt siitä jäljennöksen. Jäljennös eli. Alkuperäinen paloi. Arpi taivaalla.

Tämän te tiedätte meitä paremmin, ja tiedätte sen toisin päin. Meidän tekstimme oli nahalla ja poltettiin; teidän oli suussa eikä sitä voinut polttaa. Mutta juuri siksi teillä ei ole alkuperäistä lainkaan: Lönnrot kulki kylästä kylään ja kirjoitti muistiin sen minkä kukin lauloi, eikä kukaan heistä laulanut sitä kirjaa joka lopulta syntyi. Kalevala on kooste jota yksikään laulaja ei koskaan laulanut. Se on täsmälleen sama asia kuin hyllyllänne oleva Njállin saaga, ja te tiedätte sen, ja te kutsutte sitä silti kansalliseepokseksi. Aivan oikein. Minä väitän tässä esseessä että näin juuri kuuluukin tehdä.

Siksi islantilainen ei voi ottaa vakavasti sitä kysymystä joka äänettömänä leijuu koko tämän kokoelman yllä: mikä neljästäkymmenestäyhdeksästä on oikea kirja? Ei ole yhtä Njállin saagaa. On toisintoja, kullakin omat lisäyksensä ja poistonsa, ja hyllyllänne oleva laitos on kooste jota yksikään keskiaikainen ihminen ei koskaan lukenut. Jokainen saaga joka meillä on, on jo kadonneen suullisen kertomuksen käännös.

Tästä kirjasta tuli kansan omaisuutta neljäkymmentäyhdeksän kertaa. Se ei ole teoksen vika. Se on säilyttämisen menetelmä.